perjantai 23. heinäkuuta 2021

Väliaikojen väliaika

 Terve!

Korona tekee elämästä TYLSÄÄ. Joten terveisiä kodin työpisteeltä. Julkaisin äsken jonkun vanhan, vuoden 2017 luonnoksen, kesken oli jäänyt sekin. Mutta kirjoitetaan nyt sitten neljän vuoden välein, ei ainakaan ahista liika suorittaminen tässä 😂

Paikka elämässä on jälleen muuttunut. Puolen km päähän edellisestä. 73 neliötä vähän kauniimpaa ja kätevämpää tilaa. Omena-mummeli on mukana menossa, 15v mittarissa. Kuulo ja näkö vähän haperoita, dementiaa pukkaa, mutta juoksentelee välillä kuin pieni pentu (ruokakupille, jos sattuu muistamaan missä se on). Tassut vähän harittaa ja äkäinen siitä on tullut, kynsienleikkuu tai trimmaus EI kuulu hänen arvolleen enää, mutta onneksi hampaatkin alkaa olemaan jo niin pehmoiset, että likaisten legojen näyttely ei niin pelota ja kynsiä leikataan edelleen. 

Enää ei tarvitse tallata katuja yksin, vaan sellainen herrahenkilökin on jo kohta pari vuotta jakanut matkaa. Suunnitelmissa olisi hänen tavaransa upottaa tänne meille ja sitten jatkaa yhteistä matkaa oikein yhteisen asuntolainan kahleissa :D Mutta se päivä on vasta tulevaisuudessa. 

Pikkuneiti, melkein 10v, on niin kiinni jo lähistön kavereissa, että tuntuisi vaikealta lähteä täältä sinne, missä unelmien asuntoon olisi varaa.. Joten hengenhätää ei nyt ole lähteä etenemään. Toukokuinen muutto 5,5 vuoden jälkeen vei niin kovasti voimia, että nyt just näin on hyvä. 

Tuleivaisuus näyttää kuitenkin makoisalta, ja sinne kuulunee hyttysen ininäkin. Mahdollisesti minusta tulee joskus mökkiläinen <3 Autan tätiäni hoitamaan omaansa, kun hän itse ei sinne enää pääse ja mökki parka aivan villiintyy yksinään. Minä ja viikate taas ollaan aivan parhaat kaverit! Mikään ei ole parempaa kuin häärätä mökillä asioita, joiden tuloksenkin näkee heti! Mikä unelma! Ja tätä unelmointia jatketaan tästä eteenpäin ihan sata lasissa. 











Uusi alku vanha paikka

Hellurei.

Elämä on tässä viime vuosina muuttunut ja ei muuttunut. Mukaan on tullut ehkä uusi pienempi ja suloisempi asunto ja iltaiset candycrush tuokiot, joiden sijaan voisin vaikka taas kirjoittaa tänne.

Pikkuneiti on täyttänyt jo 6 vuotta ja on aika mainiota seuraa. (Paitsi leikit, vieläkään en vaan jaksaisi leikkiä. Punastus.) Ja jokapäiväinen laulu on eskarin jälkeen "Äiti mul ei oo ketää leikkikaverii". Voi kun äiti toivoisi että pikkuneidillä olisi leikkikaveri.

Sisällä myllää edelleen tunne etten ole paikkaani elämässä löytänyt. Mutta yhden paikan kyllä löysin, Kreikan Kossin saaren. Sinne voisi pikkuneidin kanssa palata toistekin, vietimme toukokuussa ihanan viikon lämmössä. Pikkuneiti ikävöi edelleen Kreikan ruokia ja matkaa. Ja tottahan minäkin haluaisin heti uudelleen. Kun vaan olisi joku kenen kanssa lähteä..


Kaikilla muilla tuntuu olevan se kustannusten jakaja mukana matkalla, meillä ei. Lapsesta joutuu maksamaan täyden hinnan etelän lomalla. Viime kerralla lähdettiin ystäväni ja poikansa kanssa, mutta heilläkin seuraava reissu on jo tiedossa puolison kanssa. Meillä ei. Ja se saa vähän surulliseksi. (=kateelliseksi ja katkeroituvaksi). Enkä myöskään uskaltaisi lähteä pikkuneidin kanssa ihan kahdestaan, koska pelkään että jotain tapahtuisi ja ketään ei olisi auttamassa. Ei varmaan olisi ensimmäinen kerta kun esimerkiksi turisti joutuisi kovan vatsataudin vuoksi sairaalaan tiputukseen ym. Mihin silloin pieni neiti menisi, pieni neiti joka sen verran edelleen vierastaa ihmisiä, ettei esimerkiksi suostu menemään Bamse kerhoihin leikkimään. Järkytys olisi molemmille kamala jos joku opas joutuisi neidistä huolehtimaan. Joten kahdestaan ei lähdetä.



torstai 4. kesäkuuta 2015

#LIVEAIDSUOMI

Nyt olen oikeassa paikassa!

Laulan nykyään kamarikuoro Addictiossa. Se on lämpöisten ihmisten pieni kamarikuoro :)
Meidän puheenjohtajalle tuli aiemmin keväällä viesti itse oopperan taiteelliselta johtajata Lilli Paasikiveltä, saataisiikon meistä talkoolaisia 6.6.2015 Stadionilla esitettävään LiveAid konserttiin. Stadionkeikka.. suostuisinkohan.. hmmm.. no TOTTA MOOSES!

Maanantaina alkoi tiivis harjoitusputki. Kävelin ylpeänä oopperan sokkeloihin ja harjoituksiin henkilökunnan ovesta ja jestas millaisessa porukassa sitä saakin laulaa nämä päivät. Ai että.. Kylmiä väreitä riittää :)
Kyllä nyt saa vähän unelmista tuntumaa. 



Saimme kaikki esiintymispaidat LiveAid uusi lastensairaala. Ihania värikkäitä t-paitoja. Kyseisessä kuvassa itse herra Solisti, Mika Pohjonen valitsee omaansa. 


Meitä on kuorossa noin 90 laulajaa! Ihan mieletöntä. Jotenkin ei sanat riitä kuvailemaan miltä tuntuu olla mukana näissä talkoissa. Haluaisin kyllä olla nopeampi oppimaan meidän kappaleita, tuolla kyllä pelkää omia virheitä aika paljon, mutta parasta on kun on tällainen tekniikanimijä niin oma laulu luistaa erittäin paljon paremmin kun vieressä tekniikat on kunnossa! :D Nyt täytyisi vielä löytää se laulunopettaja keneltä saisin imastua taitoa itselleni :)


LiveAid konsertti tulee MTV3 kanavalta suorana klo 17-22. Meidän klasariosuus alkaa klo 19, mikä vähän korpeaa, koska se yksi maailman tärkein ohjelma joka tulee samansisältöisenä kymmeniä kertoja päivässä pitää muka näyttää myös tuolloin ja imaisee puolet meidän osuudesta. Uutiset. Ja vielä päälle jotkut formulauutiset. Perhana. Mutta onneksi yleisöä riittää myös paikanpäällä jonkinverran ;)





lauantai 30. toukokuuta 2015

Kesä 2015

Hei pikkuinen blogini. Pitkästä aikaa.

Olet ollut mielessä, mutta aikaa ei tunnu riittävän kuulumisien kertomiseen, ihan niinkuin hyvien ystävienkin kanssa monesti huomaa käyneen.

Monenlaista kuuluu nyt, mutta mikä parasta, kaikkea hyvää. Elämä alkaa tuntua mukavalta. Koti omalta. Naurattaa useasti, vastoinkäymiset ei jää vaivaamaan vaan menevät omalla painollaan ohi ja yleensä ottaen on vain hyvä olla. Olo ei enää tunnu yksinäiseltä, vaan normaalilta. Oma aikansa siihen meni, että uuteen elämään alkoi tottua.

Olen alkanut pakottaa/aivopestä itseäni koukuttumaan liikuntaan. Olen palkannut jo kaksi personal traineriä ja fyysiset voimat on jo kohentuneet ja olo keventynyt roimasti. Tällä hetkellä käyn Elixiassa personal trainerin kanssa viikottain urheilemassaja olen alkanut aidosti nauttia siitä. Enpä olisi uskonut :D Senttejä on lähtenyt vähän joka puolelta ja suunta on alaspäin.

Ehkäpä piipahdan täälläkin taas moikkaamassa, mutta paineita en osaa ottaa :) Teen mikä hyvältä tuntuu.

Nähdään!

Oma pieni karvakuonokin käy nykyään useammin kylässä meillä :)

perjantai 9. tammikuuta 2015

Iltaa!

Mielessä on kirjoittaminen, ja nyt hommasin kotiin uuden läppärin. Ja netin. Ja nojatuolin. Millä en nyt kuitenkaan istu.. öö..

Täällä uudessa asunnossa on nyt tullut oltua kirjoittamatta blogia jo melkein puoli vuotta. Aika on mennyt todella hitaasti ja todella nopeasti. Sitä tulee jopa imuroidessa ihailtua kyllä nyt tätä ihan omaa elämää. Tämä on ihanaa, kaikki on omaa, ikiomaa ja oma näköistä..  mutta. Kyllä illat on yksinäisiä, eihän sille minkään voi. Jo lapsuudessa oli tupa täynnä väkeä ja siellä vieraita niin että saranat paukkui vaan. Tänä päivänä täällä ei paljon ovi käy. Mutta sitäkin enemmän arvostaa kyläilijöitä :)
Kaikki nämä vaiheethan on varmasti ihan luonnollisia suuressa elämänmuutoksessa mitä erokin tuo tullessaan. Yksinäisyyden tunteelta ei voi välttyä jos on kotona suurimman osan vapaa-ajasta 3-vuotiaan kanssa. Vaikka onhan sekin yleensä ihanaa :)

Mutta luotto on siihen, että joskus vielä imuroin ja ihastelen aikaansaannoksiani ihan täysin rinnoin ilman yksinäisyyttä. Se aika tulee sitten kun sen aika on. Siihen saakka.. on mulla ihan hiton kiva olla :D

Palasia minun olohuoneesta:






torstai 13. marraskuuta 2014

Hyvä ero

Kesälomat tuntuvat minulla venyvän ja vanuvan tämän blogin suhteen. No mutta, täällä ollaan taas, saa nähdä kuinka aktiivisesti, toivottavasti blogikuume iskee jälleen :)

Kesäloma toi tullessaan suuria elämänmuutoksia. Erosin, muutin lapseni kanssa uudelle alueelle ja totuttelemme nyt uutta yhteishuoltajuus-elämää yhdessä. Suurta draamaa ei tähän eroon sisälly, olemme edelleen ystäviä. Olo on helpottunut, joskin välillä yksinäinen. Mutta onneksi aina voi soittaa toiselle ja kertoa miltä tuntuu. Kaksihan tässä on mukana, molemmat vuoroin mietiskelee, vuoroin kuuntelee.

Ratkaisu oli kai yllättävä, isolle osalle ystäväpiiristämme. Me olimme niin "täydellisiä" toisillemme. Niin itsekin ajattelimme, joskus. Asiat tapahtuivat lopuksi aika vauhdilla. Mutta niinhän se on, että 100% yllättyneistä ei asunut kanssamme, eikä olleet mukana liitossamme, joten se selittänee jonkin verran.


Paha olo ei aina johdu toisesta. Vaan enemmän itsestä. Toista ei voi siis syyttää mistään, molemmat on saaneet olla omia itsejään, mutta lopuksi nuo minät ei vaan sitten sopineet enää yhteen vaan olemassa olevat, muuttumattomat ristiriidat aiheutti pahaa oloa. Riitoja oli merkityksettömistä asioista, suuremmista asioista pystyttiin puhumaan täysin avoimesti ja niistä ei riidelty. Ehkä siksi tämä olo on niin helpottunut. Riitoja ei enää ole, mutta keskustelut ja avoimuus ovat säilyneet.

Sanoisimmeko, että tämä oli hyvä ero, jos sellaista voi olla. Harkittu ja keskusteltu pitkään, yhteishuoltajuus koiralle, autolle ja lapselle toimii kalentereja päivittämällä aktiivisesti. Kuulumiset kysellään, ollaan aidosti ystäviä ja toivotaan toiselle vain hyvää ja unelmien toteutumista tulevaisuuteen.

Tähän astisen elämäni suurin elämänmuutos. Jännää :)