Kotikutoinen manaaja-elokuva

Taas on joku vaihe. Ai että mä rakastan vaiheita. Niitä on joka päivä, joka viikko, ja siltä väliltä. Ja ne menee päällekäin ja ristiin ja rastiin.

Ei kauaakaan sitten alkoi vaihe, jolloin meillä ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen alettiin nukkua kokonaisia yöunia!!? Aplodit sille. Alkoi taas tuntua vähän siltä, että palaisi kotiin joltain taikasienimatkalta muumilaaksosta ja voi tervehtiä itseään pitkästä aikaa. Sitten alkoi puhjeta hampaita. Ja tuli flunssa. Ja vatsatauti. Ja sienireissu jatkuu..

Nyt meillä on vaihe, jolloin minua jo pelottaa jäädä pikkuneidin kanssa yksin kotiin illalla, koska joudun nukuttamaan hänet! Se ei ole kaukanakaan manaaja-elokuvasta. Tuskin edes hämmästyisin (enempää) vaikka neiti nousisi ilmaan ja pää kääntyisi akselinsa ympäri.. sen verran hurjaa on meno. Ensin ajattelin, että neidin olo on jotenkin tuskainen, mutta kuvittelin sen menevän ohi. Toisena iltana annoin varmuudeksi panadolia, koska huuto (raivokas, hysteerinen, karmea) vaan jatkui ja aamulla tilasin lääkärin. Tällaisina hetkinä sitä oikeasti toivoo että lääkäri löytäisi vaikkapa korvatulehduksen. Tällä kertaa sitä helpotusta ei saatu. Kaikki kunnossa. Ai kun kiva. Ja kotiin. Onneksi herra-O oli kotona ja lupasi löysine pinnoineen nukuttaa neidin. Kuinka ollakaan; tiedättekö sen kohinan joka alkaa korvissa kuulua kun ympärillä on ihan hiljaista! Isukki ei siis saanut huutoa. Helpotuksen huokaus, ehkä tämä vaihe olikin nyt ohi. Ennenkin on käynyt niin, että lääkäri on pelästyttänyt kaikki oireet pois. Seuraavana iltana oli isukilla menoa ja äiti sai taas, yllätys yllätys, tunnin verran pikkumaanaajaa osakseen ennen unen voittoa.

Voi mikä vaihe! Huh heijakkaa.